Juttu julakistu Ikiliikkujassa 3/2020
Jyväskylässä oli Veteraanien MM-kisat -12. Riemastuin tästä suuresti kun en tiennyt että aikuiset ja jopa ihan ikäihmisetkin harrastavat ja vallan kilpailevat yleisurheilussa. Ajattelin tuolloin, että siinäpä olisikin konstailematon tapa liikkua ja harrastaa. Kun ei jalka taivu polkalle eikä ruoto aerobickiin, yleisurheilu voisi olla suoraviivaisempaa.
Ällistykseni tässä veteraaniasiassa oli suuri siinä, että täysi-ikäisyyden saavuttaa jo 35v iässä, nykyäänhän aikuisurheilussa jo viittä vuotta aiemmin. Olisin yli-ikäinen ekaluokkalainen!
Olin sitten reipas ja ilmoittauduin Aikuisten Yleisurheilukouluun! Ummikkona, untuvikkona. En ollut ennen tätä ikinä varsinaisesti harrastanut mitään liikuntaa, lähinnä käynyt erilaisissa ryhmäjumpissa. Toki työmatkapyöräily ja jokunen -retki ja talvisin retkiluistelu kaupunkilaiselle sopivilla auratuilla radoilla.
Koulu alkoi, käytiin kaikki lajit läpi ja niistä minulle valikoitui jatkoon juoksu, ja lyhyt, koska pidempää en olisi jaksanut juosta. Tuossa vaiheessa vielä kuvittelin olevani hyväkin juoksija, mutta kuten niin usein, niin tässäkin asiassa totuus on tarua ihmeellisempää. Tosiasiassa olin varmaan radalla huonoin etenijä, mutta olin niin tohkeissani, etten onnekseni sitä tajunnut. Ja Alpo – vanha kettu – ei koskaan sanonut mitään negatiivista ihmiselle, joka juoksi kuin Z-kirjain käsien harottaessa linnunpoikasen lailla sivuilla ja jo 60 m tuotti suurta tuskaa. Mutta niin pääsin koulusta jotakuinkin- juoksijana, olin oppinut, ettei se juoksu ihan helppoa olekaan.
Koulun loputtua jatkoin harrastamista, ajattelin että jakauma on sellainen, että on koululaiset, harrastelijat ja Kilpailijat, joita katsoin kuin kansakoululainen lukiolaista aikoinaan. Vähitellen jaksoin juosta 60 m, jopa 100 m (sittemmin jopa 200 m) ja tiesin että olen löytänyt harrastuksen minkä parissa jaksan jatkaa. Siis harrastusmielessä, ihan vaan terveyden ja kunnon ylläpitäjänä. Ja asentokin oli hiukan parempi
Ei aikaakaan, kun alkoi olla puhetta kilpailuista, mikä kuulosti lähinnä vitsiltä, mutta siitä se lähti sekin ura urkenemaan Aikuisurheilijan tittelillä. Ikinä en olisi voinut kuvitella, että ihan ulkomaille asti!
Minulla itselläni ei ollut mitään tavoitteita, minä harrastin ja tykkäsin harrastuksestani. Ja kilpailin kun porukalla lähdettiin ja se oli NIIN kivaa, ja se vaan on edelleenkin niin kivaa!
Vähin erin tuli koetetuksi heittolajeja, iik miten hauskaa! Korkeushyppyä – sitäKIN haluaisin oppia enemmän. Aitajuoksu houkuttelee kovasti.
Meillä on Jyväskylässä asiat hyvin, mitä lajia tahansa haluatkin kokeilla tai harrastaa niin siihen löytyy valmentaja, meillä on mahdollisuus harjoitella sekä sisällä että ulkona. Meitä on paljon, meillä on hyvä joukkuehenki mikä korostuu varsinkin kisareissuilla.
Kertakaikkisen mukavaa on ollut huomata, että edelleenkin pystyy oppimaan ja kehittymään. Nöyränä kiitän kaikkia, etenkin tietysti Alpoa, että minua on opetettu ja ohjattu kaikki nämä vuodet.
Olen saavuttanut paljon! Onnistumisia, joista osaan olla huippuiloinen, epäonnistumisia mistä yritän ottaa opikseni murjotettuani vähän aikaa. Kavereita, joitten kanssa voi jakaa kaiken tämän! Olen aikuisurheilija!
