Juttu julkaistu Ikiliikkujassa 6/2020
Pikku kylällä asuneena liikuin aktiivisesti jo kouluiässä. Isäni oli voimalaitoksen hoitajana Kärsämäellä Venetpalossa. Sen ansiosta saimme valaistun ladun talomme ympärille ”omalla sähköllä”. Sitä kiertämällä hiihtokuntoni alkoi nousta ja innostus kasvoi, kun katselin maakunnallisia hiihtokisoja, joita sillä ladulla järjestettiin talvisin. Lukioiässä aloin juosta metsäpolkuja hiihdon vastineeksi.
Muutettuamme kaupunkiin aloin treemaan päivittäin. Taivaltamani matka tähän päivään asti riittäisi kolme tai neljä kertaa maapallon ympäri. Ensimmäiset Cooper-tuloksekseni olivat 3400 m, mikä säilyi tasona kolmisenkymmentä vuotta. Nykyisin, M65-sarjalaisena, jään poikavuosien lukemasta 10 %.
Pirkan Hiihdossa karkauspäivänä 1992 tein ensimmäisen ”ultra”-suorituksen. 90 km meni lentokelissä perinteisellä tyylillä aikaan 5:05. Seuraavina kokemuksina oli juosta Pirkan Hölkkää, joka on 33 km juoksumatka syksyisessä metsässä Valkeakoskelta Tampereelle. 10 Pirkkaa hiihdin ja viisi olen juossut.
Kaverini houkutteli minut Helsinki City Maratonille vuonna 1999. Pelkäsin matkaa etukäteen, mutta voimia säästeltyämme päädyimme yhdessä muutaman minuutin hurjaan loppukiriin, ja aikaan 3:15. Päätin saavuttaa kolmen tunnin haamurajan HCM:ssä jo vuonna 2000, mutta jäin lähes 10 minuuttia. Tarvitsin lopulta peräti 30 yritystä ennen kuin haamurajapaukkui rikki Berliinin maratonilla. Teimme monta iloista matkaa tuolle super-maratonille jyväskyläläisen Hippoksen maratonkerhon kanssa. Vasta siinä toistemme tsemppauksessa kilpailemisen kärpänen puraisi kunnolla.
Olen ratajuoksijana noviisi, mutta maratonilla joskus askel tuntuu vievän itsestään maaliin saakka. Suurenmoinen tunnelma on juoksussa, jossa on miljoonakin katsojaa ja kymmeniä orkestereita kannustamassa. Tunnelma paranee maalin lähestyessä. Jokainen maratoonari on kisapäivänä kuningas.
Sijoitukseni Berliinissä ovat olleet aina kympin sakissa, paitsi yksi lipsahdus. Kun rupesin lähestymään mitalisijoja ulkomaisilla maratoneilla, alkoi tuntua siltä, että aikuisurheilussakin voisi kilpailla. Vajaan 10 vuoden ajan olen kiertänyt SAUL:n kisoja, ja pieniä hölkkäkisojakin kymmenissä paikoissa. Lyhyetkin ratamatkat ovat mukavia kokemuksia. Seuramme VSVU järjestää piirikunnallisia kisoja kesät ja talvet.
MM-maratonilla Lahdessa 2009 ja MM-halleissa Jyväskylässä 2012 sain kolmeen kertaan sijoituksen 12. Lahden kuuma maraton oli paras urheilukokemukseni siihen saakka, koska tunnelma siellä oli aivan mahtava. Noustuani M65-sarjaan pääsin jo pisteille, mitalien tuntumaan. Torunin halli-MM-kisoissa (2019) ohjelmana oli viiden päivän aikana juosta maasto ja 10 km tiellä sekä puolimaraton. Onnistuneella palauttelulla pystyin latautumaan siten, että pääsin kympillä 21:n ja puolikkaalla 61 sekunnin päähän mitalista. Venetsian EM-kisoissa 2019 roikuin ratavitosella kärkiletkassa lähes loppuun asti. Jäin voittajalle lopulta vain suoran mitan, 21 sekuntia.
Parasta aikuisurheilussa on kaverien seura, kansainvälinen yhteisöllisyys ja jatkuvuus. Vuoden voi rytmittää kisojen ja harjoitusten ympärille niin, että mielenkiinto ja kehittämisen idea säilyvät, vaikkakin vuosien myötä palautuminen tulee yhä haasteellisemmaksi. Silloinkin voi WMA-kertoimien avulla tarkistaa vuosittain, ovatko iän mukaan tasoitetut tulokset pysyneet ennallaan, vai kenties parantuneet. Sarjan vaihtuessa avautuu aina tilaisuus parantaa sijoituksiakin.
Olen osittain mukana aikuisurheilutyössä suunnittelemassa kisojen tietotekniikkaa tuleville vuosille.
Eki Laitila
Kuva suositulta Valencian maratonilta 1.12.2019. Tulos 3 tuntia 4 minuuttia.
Sija 1. sarjassa M65
